Muistan kuinka noin vuosi sitten olin juuri hakenut kuopukseni esikoulusta ja olimme pyöräilemässä kotiin. Edessämme oli kaksi naista ja koira. Varovasti soittelin kelloa ja hidastin vauhtia. Kellon soittaminen on minulle aina vähän kiusallista. Välillä se tuntuu sanovan hyvin rehvakkaasti: Täältä tullaan, hitaammat pois alta! Välillä sen ääni kuulostaa korviini vihaiselta: Väistäkää! Oikeasti sen pitäisi kilkattaa: Tulen takaanne, väistäisittekö hieman, jotta pääsen ohi. Ilmeisesti tuolla kerralla kelloni viestitti jälkimmäistä, sillä sain ohittamiltani naisilta vilpittömät kiitokset kellon käytöstä.
En tiedä, miksi kellon käyttäminen on minulle vaikeaa. Myönnän, että hermostuttavaa on sekin, jos yhtäkkiä huomaa, että niskaan hengittää polkupyöräilijä, joka yrittää tasapainoilla kävelijöiden vauhdissa ja etsiä ohituspaikkaa. Toisaalta suurimman vaaran aiheuttaa hiljaa, mutta vauhdikkaasti viiden sentin päästä ohittava sähikäinen. Näitä pohdiskellen olen yrittänyt siirtää kellon soittamisen herättämän nolostuksen syrjään, ja saada kelloni soimaan ystävällisin sävelin.
Hyötyliikunta on tärkeää, mutta meillä painavin syy pyöräillen tehtyihin eskarimatkoihin oli se, että autolla matka vei enemmän aikaa kuin pyöräillen. Auton reitti oli mutkainen ja kulki ruuhkaisan keskustan läpi, kun taas pyörällä pääsi pyyhkäisemään suoraa pyörätietä suoraan eskarin pihaan.
Eskarissa aloitettu koulumatkojen pyöräileminen on kantanut hedelmää. Kumpikin lapsi kulki heti ensimmäiseltä luokalta alkaen kouluun itsenäisesti ilman aikuista saattajaa. Säännöt olivat tulleet yhteisten eskarimatkojen jälkeen tutuiksi, naapurista löytyi seuraa koulumatkalle eikä lapsen kanssa ole tarvinnut keskustella siitä, viedäänkö tänään kouluun autolla vai ei. Toki jos räntää tai vaikka pieniä akkoja on satanut taivaalta niin olemme antaneet armoa ja käyneet viemässä. Pienellä vesisateella tai tavanomaisella talvipakkasella olemme vain huolehtineet riittävästä ja säähän sopivasta vaatetuksesta.
Pyöräilijän kannalta liikennesäännöt ovat edelleen valitettavan monitulkinaiset. Liikenteessä selvitäkseen täytyy olla hoksottimet hereillä ja aina valmis väistämään isompiaan. Pimeään aikaan heijastimia on ripustettu reppuihin ja vaatteisiin kuin joulukuuseen koristeita ikään.
Lisäksi kypärä täytyy pitää päässä ja leuan alla oleva solki kiinnitettynä. Kotona, repussa, pyörän sarvessa tai solki auki päässä keikkuen kypärä ei suojaa ketään.
Hanna Hyttinen
Kirjoittaja on toimittaja, joka ei enää osaa pyöräillä ilman kypärää.
