Kasvava prosentti varhaiskasvatuksessa tai esiopetuksessa olevista lapsista ei osaa leikkiä. He säntäilevät pitkin tiloja ja pihoja soniceina, Fortnightin taistelijoina tai ninjoina. Alle 7- vuotiaat, nuorimmat kolmivuotiaita. He päästävät erilaisia taisteluääniä, huitovat, potkivat, rynnivät päälle, tönivät. He puhuvat tappamisesta ja kuolemisesta eri keinoin, veren valumisesta, räjähdyksistä, törmäyksistä.
Heitä on vaikea saada irti tästä maailmasta, joka on täyttänyt heidän ajattelunsa. Se valtaa mielen, on selittämätön, aivojen kehitysvaiheelle täysin ymmärtämätön, sekava ja pelottava vyyhti, josta he eivät saa otetta, vaikka kuinka huitoisivat tovereitaan koko päivän ajan. He ovat kuin sähköä täynnä, tarkkaavaisuus pysyy vain pienen hetken, keho on liikkeessä, eikä turvaa tai rauhaa tunnu olevan.
He ovat myös hymyttömiä. Näihin ”leikkeihin” ei nauru kuulu, ei ilo, hymy, kekseliäisyys, innostus, leikkiin uppoutuminen. On kuin heidän päänsä yli olisi vedetty huppu, jonka sisällä on pelkoa, jännitystä, käsittämättömiä näkyjä, kuvia, tapahtumia ja asioita. Asioita, joille heillä ei ole sanoja eikä vastaavuutta todellisuuteen. Eikä kuulukaan olla.
He puhuvat keskenään tappamisesta, koska he yrittävät ymmärtää näkemäänsä. Lapsi hakee selvyyttä mieltään kuohuttaviin asioihin leikkimällä sitä, tuomalla sen vertaisilleen, hakemalla kavereista kokemustukea. Hän kysyy toiminnallaan, onko aihe kavereille tuttu, tietääkö joku, mikä tämä sähköistävä, koukuttava ja pelottava asia on? Heidän aivonsa eivät vielä pysty prosessoimaan väkivaltaa, kuolemaa, liikaa vauhtia, sähinää, sähköä, aseita, räjähdyksiä. Ne jäävät hänen mieleensä sulkemaan muuta oppimista ja erityisesti rauhoittumista pois.
Riittää, että hän katsoo vierestä, kun joku toinen pelaa. Riittää, että hän katsoo päivän aikana 15 minuuttia itselleen levotonta piirrettyä, jos korvaavaa, rauhoittavaa ja mielikuvitusta rikastavaa leikkiä ei vastapainona ole. Johonkin lapsi uppoutuu, jostain lapsi hakee ajatuksilleen käsitemaailmaa, johonkin hän tarttuu leikkiäkseen ja eläytyäkseen.
En anna ohjeita, enkä neuvo. Totean vain. Iloton lapsi, joka jumittaa pelottavassa mielikuvitusmaailmassa, on minulle suuri surun aihe. Ja varhaiskasvattajan huolen kohde.
Eliisa Helin
Kirjoittaja työskentelee Paimion varhaiskasvatuksessa.
