PAIMIO
”Myrskyn silmässä ilman satamaa.
Surulliset silmät, hymyilevä suu.
Kumpaan totuuteen kietoutuu?
Poskella kyynel, hän väsyneenä nauraa.
Ei toivo kuolemaa, ei jaksaisi elää.”
Runous on paimiolaiselle Joanna Jokisalolle , 29, luonnollinen tapa purkaa isoja tunteita. Hän kertoo nuorempana myös maalanneensa ja piirtäneensä, mutta runous alkoi vetää puoleensa jo yläkouluikäisenä.
– Joskus kun tuntui pahalta, aloin kirjaamaan asioita ylös. Niistä sitten muodostui pikkuhiljaa runoja, hän selittää.
Pöytälaatikkoon runoja on kertynyt parikymppisestä lähtien. Ensimmäisen kerran hän asetti niitä julkisesti näytille viime syksynä, kun nuorten taidepaja piti näyttelyn Paimion kaupungintalolla. Omien tuotosten julkisuus jännitti Jokisaloa valtavasti. Saatu palaute on kuitenkin ollut pelkästään positiivista.
– Oli ihanaa lukea, että on onnistunut koskettamaan tai liikuttamaan, siitä tuli tosi hyvä fiilis. Tuli myös sellainen olo, että olen pystynyt antamaan vertaistukea, jonka olen kokenut itse todella tärkeäksi, Jokisalo kertoo.
Maailma lapsen silmin
Monet Jokisalon runot kertovat vaikeista aiheista: haastavasta lapsuudesta, toistuvasta keskivaikeasta masennuksesta ja pitkäaikaisesta suhteesta eroamisesta. Rankimmat runot kuvaavat Jokisalon äitisuhdetta, jota varjosti vanhemman mielisairaus läpi hänen lapsuutensa.
Jokisalo miettii, että tuntemattomalle lukijalle hänen runonsa saattavat kuulostaa raaoilta tai jopa siltä, että hän vihaa äitiään. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Hän painottaa, että runot eivät kerro hänen äidistään ihmisenä, vaan ne kuvaavat vanhemman sairautta lapsen silmin.
– Runoni kertovat siitä, miten lapsella ei ole käsitystä vanhempansa sairaudesta. Ne kertovat millä tavalla lapsi näkee maailman, Jokisalo pohtii.
Vaikeasta suhteesta huolimatta Jokisalolla on edelleen yhteys äitiinsä. Äiti myös kävi tutustumassa tyttärensä näyttelyyn.
– Sanoin hänelle etukäteen, että haluan, että ymmärrät, etteivät runot kerro sinusta ihmisenä, vaan ne kertovat siitä, miten olen kokenut sairautesi. Äiti totesi kivasti, että sulla saa olla millaisia tunteita vaan ja ne runot saa olla juuri sellaisia kuin ne ovat, Jokisalo hymyilee.
Lisää valoa runoihin
Jokisalo vuodattaa runoihinsa mielen päällä olevia asioita, joita ei ole muuten vielä ehtinyt käsitellä tai sanoittaa.
– Kun on ensin itkenyt pahaa oloa pois, niin sitten ne lähtevät muodostumaan. Sen vuoksi ne ovat aika raakoja vedoksia, niitä ei ole suodatettu kauniiksi yleisölle, hän kuvailee.
Jokisalo ei kirjoita runoja suunnitelmallisesti tiettyyn aikaan tai paikkaan sidottuna. Säkeet alkavat muodostua hänelle yleensä iltaisin.
– Joskus kun olen menossa nukkumaan, mieleeni tulee jokin aihe ja kirjoitan sen kännykän muistiinpanoihin, hän kertoo.
Synkistä aiheista huolimatta Jokisalon runoissa näkyy myös valoa.
– Ne herättävät toivoa. Itselleni on tärkeää, että on myös hyviä hetkiä ja toivon, että tulevaisuudessani runoissani näkyy vielä enemmän sitä, hän tuumii.
Hän haaveilee, että saisi joskus kirjoitettua oman runokirjan.
– Eipä se runokirja niin valmistu, että runot ovat pöytälaatikossa. Nyt uskalsin ottaa ensimmäisen askeleen, tämä oli hieno tilaisuus, Jokisalo kuvailee näyttelyn herättämiä tunteita.
Mangaa ja realismia
Kun 22-vuotias Saana Sivonen aloitti nuorten taidepajassa, hän ei ollut juurikaan maalannut. Sitä ei uskoisi, kun nyt reilu kahdeksan kuukautta myöhemmin katsoo hänen teoksiaan. Sivosen töissä näkyy kaksi tyylisuuntaa: manga ja realismi. Manga ja anime ovat kiinnostaneet Sivosta lapsesta asti.
– Luin pienenä paljon Hopeanuolta. Sitten aloin harjoitella koirahahmojen piirtämistä, siitä se sitten lähti, hän kertoo.
Nykyään hänen siveltimestään syntyy yhä enemmän realistisia kuvia.
– Olen harjoitellut paljon varsinkin ihmisen anatomiaa. Tein äidilleni esimerkiksi muotokuvan, hän kertoo.
Sivonen on taiteensa suhteen täysin itseoppinut. Hän ei ole käynyt kursseilla, vaan on opetellut piirtämään esimerkkien avulla. Hänen vahvuutensa on ideoiden runsaus. Kun taidepajassa taiteillaan tehtävänannon mukaisesti, aiheet syntyvät hänelle kuin itsestään.
– Heti kun luen otsikon, niin minulle tulee kaikennäköisiä ideoita, joita alan työstämään, hän selittää.
Taide yhdistää
Toisin kuin Jokisalo, Sivonen ei vuodata syvintä sisintään teoksiinsa. Niissä näkyy kuitenkin kunkin hetken mielialoja ja ajatuksia.
– Tykkään tehdä taidetta vähän synkemmistä aiheista. Itselläni on mielenterveysongelmia, niitä tuon teoksissani jotenkin esille, hän pohtii.
Sivonen haluaisi lähteä opiskelemaan taidetta, mutta haasteen tilanteeseen tuo lähialueen koulutuspaikkojen puute. Toisen asteen taideopintoja varten pitäisi muuttaa Helsinkiin tai Tampereelle, eikä se houkuta nuorta taiteilijaa. Tulevaisuuteensa hän haluaisi kuitenkin yhdistää taiteen.
– Haluaisin tehdä työkseni jotain tähän liittyvää, mutta on vaikeaa ruveta elättämään itseään tällaisen taidejutun kanssa. Varmaan jää vain harrastukseksi, hän sanoo.
Omia töitään Sivonen katsoo hyvin kriittisellä silmällä.
– Näin itse pelkästään korjattavia asioita, en oikein osaa itseäni kehua, hän hymyilee.
Taidepaja sen sijaan saa Sivoselta kehuja senkin edestä. Hän kannustaa nuoria kokeilemaan pajan tarjontaa rohkeasti.
– Tämä on kiva yhdistävä juttu, jonka kautta olen löytänyt uusia ystäviä, hän päättää.
