PAIMIO, MASKU Harva paimiolainen tietää, että kotikylältä löytyy arvokisaedustaja lajista, joka ei yleensä saa isoja palstatiloja lehdistöstä. Kyseessä on pienoisveneilijä Petri Perälä, joka edusti Pienoisvenekerho Hydro-Kiltaa alkukesästä Ruotsissa käydyissä Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa.
Menestystäkin oli tuloillaan, mutta lajiin kuuluva epäonni puuttui peliin viime metreillä.
– Pronssissa olin kiinni vielä ennen viimeisen erän kahta viimeistä kolmannesta. Mutta keskeytykset kuuluvat tähän lajiin. Harmittamaan jäi kyllä, enkä edes katsonut lopullista sijoitusta. Varmaan se oli 4:s tai 5:s, harmitteli Perälä viimeisintä kansainvälistä kisakokemustaan.
Jo vuonna 1979 harrastuksen aloittanut Perälä on aikoinaan voittanut PM-mestaruudenkin ja ollut mukana myös MM-kisoissa, joissa pääsi finaaliin asti, mutta ei palkintopallille.
– Olen kilpailijana vähän turhan varovainen. Veneiden rakentelu kiehtoo minua ja se on sellainen talviajan selviytymiskeino ja rentoutumistapa. Jäitten lähdettyä pääsee sitten testaamaan onnistumisiaan. Tykkään rakentamistani veneistä ja pelkään että niille tapahtuu jotain. Pitäisi unohtaa se kilpailuissa hetkeksi, mutta minkäs sitä itselleen mahtaa, naureskelee Perälä.
1980- ja 90-luvun huippuvuosien jälkeen vähiin käyneiden harrastajien joukosta löytyy muitakin paimiolaisia, sillä Timo Mannonen on harrastanut pienoisveneilyä jo pidempään ja nyt mukana on myös hänen 7-vuotias Tahvo -poikansa.
Nopeudet kuin moottoritiellä
Pienoisveneiden nopeuden maailmanennätys on noin 300 km/h. Niitä nopeuksia ei ajeta ratakisoissa, vaan kiihdytysajojen tyyppisesti suoralla tarkoin ja ainoastaan tähän tarkoitukseen rakennetuilla veneillä tyynissä olosuhteissa. Ratakisoissa nopeudet liikkuvat 100 km/h kummallakin puolen. Perälä on kirjauttanut ratakisoissa bensiinikäyttöisellä hydrolla 138 km/h.
Tehdasvalmisteisia valmisveneitä voi tilata ulkomailta noin 1 500 eurolla ja kavereilta voi ostaa käytettyjä tai itse rakennettuja noin 400 eurolla. Pääosin harrastajat kuitenkin rakentavat veneensä itse. Perälää kiehtoo lajissa juuri sen haastavuus, jatkuva oppiminen ja kaluston virittäminen.
– Jos ei tämä tauti nyt pahene, niin ei se ainakaan helpota. Sitä mukaa kun oppii, niin innostuu lisää. Tekniset haasteet eivät avaudu vuodessa tai neljässäkään, vaan tämä on tällainen pitkä prosessi, jossa pitää kohdata vastoinkäymisiä ja löytää niihin juurisyyt ja ratkaisut. Nämä eivät ole koskaan paketista tai rakennuspöydältä valmiita, vaan aina pitää säätää.
Lähtö ja tekniikka ratkaisee
Kisoissa toimitsijoilla onkin silmä tarkkana laskurien kanssa, kun veneet kiitävät pitkin lammen pintaa. Kierroslaskijan ja ajanottajan vieressä istuu kuuluttaja, jonka tehtävänä on varoittaa radalle jääneistä, eli lajitermein ”kuolleista”, veneistä. Lajiin liittyvä kuntoiluosio on vuorossa kunkin erän jälkeen, kun joku onnekas saa soutaa kuolleet veneet huoltolaiturille.
Kilpailuissa menestymiseen on lähdöllä iso merkitys. Toimiessaan kalustot kulkevat suht samoja nopeuksia, joten ohittaminen on vaikeaa. Toki ajotaito on myös tärkeää ja se muodostuu pääosin kyvystä väistellä poijuihin ja kuolleisiin veneisiin osuminen sekä taito ajaa mahdollisimman lyhyttä ratalinjaa.
Teknisessä lajissa toki kaluston toimintavarmuuskin on yksi tärkeistä menestystekijöistä. Ajaessa tulee vastaan teknisiä haasteita ja niitä kilpakumppanit ratkovat yksissä tuumin. Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen tuntuukin olevan yksi lajin tärkeimmistä asioista, vaikka samaan aikaan kyse onkin kilpailusta.
Lajin tulevaisuus
Kauniina kesäkuisena sunnuntaina Maskun Rivieran viereiselle lammelle on saapunut joukko pienoisveneilijöitä. Kilpatoverit kuiskivat mukana olevan myös pari maailmanmestaria vuosikymmenten takaa.
Vastapainoksi kilpailualueelta löytyy myös 8-vuotias Aatos Suojanen , joka tosin on jo vaihtanut kyseisen kisapäivän osalta sähköveneellä ajamisen lähimaaston tutkimiseen. Suojanen on paimiolaisen Tahvo Mannosen kanssa lajin tulevaisuuden nimiä. Pari vuotta lajia harrastanut ja menestystäkin jo yleisessä sarjassa saavuttanut Suojanen tiivistää lajin kiehtovuuden:
– Ajaminen ja vauhti innostavat. Sain ensimmäisen veneeni syntymäpäivälahjaksi isältäni.
Laji-ihmiset ovat seuranneet somen kautta sähkökäyttöisten pienoisveneiden ajelun yleistymistä, mutta harmittelevat, kun tie ei vie nykyisin seuroihin. Omaksi ilokseen ajelevat löytyvät useimmiten mökkirannoilta, jonne kilpailuharrastajilla ei ole asiaa.
Kaksi seuraa – kaksi ajopaikkaa
Suomessa on kaksi seuraa ja saman verran ajopaikkoja. Hydro-Killan harjoitus- ja kilpailulampi sijaitsee Maskussa ja pääkaupunkiseudulla toimivien Miniveneilijöiden rata sijaitsee Kirkkonummella. Molemmat radat ovat kansainvälisiin kilpailuihin liian pieniä, minkä vuoksi harrastajat käyvätkin säännöllisesti Ruotsissa, ja tulevaisuudessa todennäköisesti myös Virossa, hakemassa kisakokemusta isommista radoista ja lähdöistä.
– Pääsuoran pitäisi olla 100 metriä ja Maskussa se on 70. Lisäksi muidenkin poijujen välimatkat ovat liian pieniä, kertoo Perälä.
Ruotsissa suomalaiset pärjäävät yleensä hyvin. Naapurit ovatkin naureskelleet suomalaisten tulevan aamulaivalla, voittavan kaiken ja lähtevän iltalaivalla kotiin. Maailmalla taso on vaihtelevaa ja Ruotsin kansalliset kilpailut ovatkin tasoltaan kovatasoisempia kuin MM-kisat, joihin osallistuu vain muutama osallistuja per maa.
Seurat kaipaavat uusia harrastajia, sillä kummassakin on vain noin 15 jäsentä ja aktiivisesti kilpailevia on kymmenkunta. Vaikka harrastajia onkin esimerkiksi Pohjoismaissa ja Virossa enemmän kuin Suomessa, niin harrastajamääriin liittyvät haasteet ovat maailmalaajuisia. Kaikki harrastukset kilpailevat huomiosta ja yksi vähiin käyneen harrastajaporukan tärkeimmistä tehtävistä onkin toiminnan esittely ja uusien harrastajien löytäminen.
Tiiviiseen kisapäivään vierailulle saapuneen toimittajan on helppo allekirjoittaa kaikkien paikalla olleiden korostama hyvä yhteishenki, avoimuus ja hersyvä huumori. Vaikka kyse olikin kilpailu, niin hampaat irvessä ei kilpailtu, vaan ilmassa oli yhdessä tekemisen meininkiä. Eräs kokeneempi kisailija tiivisti oleellisen yhteen lauseeseen:
– Ei sitä yksin viitsisi ajella yhtään, kyllä tämä porukka on se juttu.
Kiinnostuitko? Kokeilemaan Pienoisvenekerho Hydro-Killan kanssa lajia pääsee laittamalla viestiä sähköpostitse: info@hydrokilta.fi.
Mikä pienoisveneily?
Pienoisveneily saattaa maallikosta kuulostaa vieraalta, mutta rc- tai kauko-ohjattavat laitteet ovat termeinä tutumpia. Suomessa kilpaillaan pääasiassa ns. pintapotkuriveneillä, joita ovat offshore tyyppiset syvät v-rungot, hydrot ja F1-katamaraanit.
Kilpailurata on muodoltaan ovaali, sitä ajetaan myötäpäivään ja veneet on näin säädetty kääntymään paremmin oikealle. Toinen Suomessa vähemmän harrastettu pääkategoria on ns. endurance veneet, joilla ajetaan M-muotoista rataa.
Käyttövoimana pienoisveneissä on joko sähkö, metanoli tai bensa. Polttomootoreiden iskutilavuudet alkavat 3,5 metanolimoottoreista jopa 27- ja 35-kuutioisiin bensamoottoreihin. Nitrometaaniakin tankeissa käytetään, mutta Euroopassa sen määrä polttoaineessa on nykyään tarkoin säänneltyä.
Suomessa kilpailukalusto on pääosin polttomoottoreita, mutta kovempaa kulkevat sähköveneet yleistyvät kovaa vauhtia.
Kansainvälisissä kilpailuissa lähdöissä on yleensä 8 venettä, mutta Suomessa ajetaan 4–5 veneen lähtöjä. On kilpailumuoto tai -luokka mikä tahansa, niin kierroksista kilpaillaan. Eli se on paras, joka kiertää sääntöjen mukaisessa ajassa eniten kierroksia radalla. Lajin luonteeseen kuuluvat lukuisat huolto- ja virittelytauot.
Suomessa ajetaan yleensä 7 minuutin eriä ja hydro-luokissa ajetaan kuuden kierroksen eriä. Kilpailuerän voittaja on se, joka määtyssä ajassa ajaa eniten kierroksia tai saavuttaa ensimmäisenä vaaditun kierrosmäärän.
