Kesällä moni haluaa kokea jotain uutta ja jännittävää. Tehdään automatka kylpylään tai risteillään Tukholmaan, kuten aina ennenkin. Poistuminen tutuilta kulmilta tuntuu virkistävältä, vaikka sama kuvio toistuisi joka vuosi.
Itse olen nyt pitkästä aikaa koko kesän töissä uusilla kulmilla. Edesauttoikohan valintaani toimitukseen se, että CV-kuvani on otettu Paimion kirkon ovea vasten?
Paimion, Sauvon ja Karunan hautausmailla olen käynyt monta kertaa, hautausmaabongari kun olen. Onko rentouttavampaa vapaapäivän tai loman aktiviteettia kuin suunnata kulttuurihistorian kehtoon? Työpäivän jälkeenkin kuvio onnistuu mitä parhaimpana palautuskeinona, ja virkistys – tai trendikkäämmin mindfulness – on ilmaista.
Hautausmailla kohtaat uudet tarinat tutussa formaatissa. Joka pitäjällä on omansa. Ulkomaillakin katson aina ensimmäisenä, missä on lähin hautausmaa. Krakovassa ne pakottivat pohtimaan elämän syvimpiä kysymyksiä.
Lähellekään ei ole pitkä matka. Yksi erikoisuus on Liedon Vanhalinnan yhden kiven hautausmaa. Vuonna 1808 kuolleen Henrik Antinpojan kuolinsyystä ei ole varmaa tietoa, mutta hän halusi tulla haudatuksi kyseiselle paikalle.
Minut tullaan todennäköisesti hautaamaan Naantalin luostarikirkon hautausmaalle isoisovanhempieni kylkeen. Yksi tavaramerkkini muuten on, että saadessani vapaan kynän, päädyn aina hautausmaihin ja kuolemaan. Elääkin on hyvä siinä välissä.
Eläminen on eri asia kuin elämyshakuisuus, josta nykyajan ihmisiä parjataan. Haastateltuani juuri Johanna Lehto-Vahteraa August Pyölniitusta on todettava, että ”Paimion viisas” näki läheltä kauas.
Uutuuden viehätystä tarjovatkin usein ihmiset, joista aika on kauan sitten jättänyt. Samaan aikaan vahvasti ajassa eläneet ihmiset muistetaan. Olen kokenut hienoja kohtaamisia hautausmailla myös ihan elävien kanssa. Varo, kenen haudalla seisot!
