PAIMIO
Ilo oli ylimmillään, kun Suomen eri internointileireillä eläneet lapset kohtasivat toisensa Leiri N:o 5 -esityksen ensi-illassa. Yhteyden löytymisestä kuuluu kiitos oikealle teräsrouvalle Gunvor Brettschneiderille, joka joutui Tammisaaren ja Oittaan leireille kertomansa mukaan noin kymmenvuotiaana.
– Gunvor meidät kokosi yhteen, kuuluu iloisesta herrarivistä Paimion kesäteatterin pihamaalla.
On Brettschneiderin ansiota myös se, että internointileirien lapset saivat vuonna 2014 korvauksen Suomen valtiolta. Aktiivisesti Anna Maja Henrikssoniin yhteyttä pitänyt Brettschneider ”oli sen verran itsepäinen”, ettei asia hautautunut. Myös Jacob Söderman piti internoitujen asiaa eduskunnassa esillä, mutta vasta teatteriesityksen myötä on aihe noussut uudelleen pintaan.
– Kyllä sanoisin, että olemme tyytyväisiä. Ei se raha ole se tärkeä, vaan se, että valtio tunnusti, että on tapahtunut vääryyttä. No ehkä se 3000 euron rahakin on joillekin tärkeä, Brettschneider nauraa hersyvästi.
Esitystä elämäniloinen rouva odotti suurella mielenkiinnolla, kuten ennen h-hetkeä Iivarissa kahvitellut poppoo.
– Minusta se on erittäin hyvä, että saamme olla yhdessä täällä. Meillä on lämmin yhteenkuuluvuuden tunne. Tietenkin teatteriesitys nostaa muistoja pintaan, ne ovat monelle kipeitä muistoja. Kaikilla ei ollut samanlaista kokemusta, ja ikä vaikutti paljon asiaan. Mutta kyllä se piikkilanka-aita on kaikille merkinnyt jotain, Brettschneider herkistyy.
Pulaa ruuasta ja anteeksipyynnöstä, muttei yhteisöllisyydestä
Esityksessä itsensä 6-vuotiaana näkevä Paul Betcke uskoo, että internointiaika oli ehkä yli 10-vuotiaille lapsille traumaattisempi.
– Minä ja velipoika pääsimme pois leiriltä terveydellisten syiden takia. Ruoka oli hyvin yksipuolista ja huonoa, mutta ei minulla siitä ole omakohtaista muistikuvaa, Paimion leirillä veljensä Rudolfin kanssa ollut Betcke kertoo.
Kunnolla asia valkeni hänelle vasta vanhempien kuoleman jälkeen, kun hän haki dokumentteja Suojelupoliisilta.
– Oleminen Paimiossa on eronnut paljon siitä, mitä se on ollut kurjemmilla leireillä. Joskus henkilökunta vei mustaan pörssiin internoiduille kuuluneita voita ja jauhoa, Betcke päivittelee.
Lapset saivat Paimion internointileirillä leikkiä ja viettää monin tavoin tavallista lasten elämää, mutta aikuisten välit saattoivat joskus kiristyä.
– Muistan, että käytiin marjassa äidin kanssa. Vartijat olivat nuoria ja mukavia. Meillä oli omia kepposia, päästimme myös karkuun saksalaisia sotilaita, Betcke naurahtaa.
Betcke ei ole koskaan kokenut mitään ikävää saksalaisuudestaan. Hänen äitinsä oli suomalainen, joka pontevuudellaan sai sodan jälkeen kansalaisuutensa takaisin vain kymmenessä minuutissa Sisäministeriöön astuessa. Koti oli kuitenkin menetetty.
– Joensuussa meitä haastateltiin joskus, ja jostain syystä siinä jutussa mainittiin häpeä. Ei meillä koskaan mitään häpeää ollut, Betcke kummastelee.
Hän arvostaa kovasti, että internoitujen asia on päässyt valokeilaan. Vaikka esitykseen kutsuttua tasavallan presidentti Alexander Stubbia ei katsomossa näkynyt, on yleinen näkyvyys taattu.
– Tämä on sellainen asia, mistä Suomessa ei ole puhuttu. Kun valtiovalta ei ole suvainnut esittää anteeksipyyntöä, on tämä meille merkittävää, että Paimio ottaa tämän esille. Saamme taiteen kautta faktaa ja fiktiota, Betcke lausuu kiitollisena kaikkien puolesta.
