PAIMIO
Suih, suih, suih. Sellainen ääni kai kuuluisi kuulua viikatteen heiluessa. Kevyt pyyhkäisy ja korret kaatuvat kauniisiin pinoihin. Ainakin teoriassa. Minun viikatteeni sen sijaan vain sotkeentuu pitkiin heiniin eikä liu’u lainkaan niin pitkälle kuin haluaisin. Otso Helenius tarttuu viikatteeseeni ja näyttää kärsivällisesti vielä kerran, mikä oikea tekniikka on.
– Ainoastaan terän ensimmäinen kolmasosa leikkaa, ei saa ahnehtia liikaa, hän sanoo ja heiluttaa viikatetta jälleen niin kovin helpon näköisesti.
Saattaa olla, että omakin niittotyö näyttäisi kepeämmältä, jos takana olisi yhtä paljon kokemusta kuin Heleniuksella. Paimion seudun ympäristöyhdistyksen järjestämän Askalan perinteisen ketoleirin leirinjohtaja on ollut samoissa hommissa lapsesta lähtien. Leirinjohtajana hän tosin toimii vasta kolmatta vuotta, mutta perinnemaiseman teko on miehelle tuttua.
Paimion Askalassa on hoidettu perinnemaisemaa talkoovoimin jo yli 30 vuoden ajan. Tämä tarkoittaa niittyjen ja ketojen niittoa, haravointia ja heinäseipäiden kasaamista eli lyhyesti heinäntekoa. Työllä vaalitaan perinteisten niittyjen lajistoa sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävää maisemaa. Perinnebiotoopit ovat Suomen harvinaisin luontotyyppi.
– Ketomainen biotooppi on häviämässä, sillä tällaiset alueet kasvavat umpeen. Varsinkin matalat kasvit jäävän korkeiden heinien alle, Helenius selittää työn tarkoitusperiä.
Missä ovat paikalliset?
Lähdin itse lisäkäsiksi puoleksi päiväksi kokeilemaan, mitä perinnemaiseman tekeminen oikeasti on. Ketoleirille on tänä vuonna ilmoittautunut lisäkseni toistakymmentä vapaaehtoista. Helenius ja yhdistyksen puheenjohtaja Rauno Tuomikoski näkisivät mielellään enemmänkin innokkaita ja varsinkin paikallisia. Tämänkin vuoden vapaaehtoisista suurin osa tulee Paimion ulkopuolelta.
– Asenne on muuttunut. Luonnonsuojelutyö ei ole enää muotia, niin kuin se oli 80–90-luvulla, Tuomikoski miettii.
Parhaimpina vuosina vapaaehtoisia oli kolmisenkymmentä. Porukan pieneneminen näkyy siinä, että myös hoidettava alue pienenee. Ennen niitettäviä niittyjä oli enemmänkin, mutta talkoolaisten puutteessa osa niistä on jätetty hoitamatta. Tämän vuoden porukalla saadaan kuitenkin tämän vuoden työt hoidettua, Helenius vakuuttaa.
Ryhdytään siis töihin. Liityn viikatteeni kanssa ketotalon viereiselle rinneniitylle, jossa muut talkoolaiset jo huhkivat korkean kasvillisuuden keskellä. Valitsen oman kohtani ja koetan muistella äsken oppimaani. Pikkuhiljaa työhön alkaa löytyä rytmi ja heinät kaatuvat viikatteeni tieltä. Siistiksi työnjälkeä ei voi kehua, mutta täällä ei onneksi arvostella. Tärkeintä on, että yrittää ja haluaa oppia.
Säilytämme niityn kukkivista kasveista mäkimeiramin, mäkikuisman ja muut kasvit, joita arvelemme harvinaisiksi. Vaikka viikate ei ole raskas, jatkuva heiluriliike tuntuu olkavarsissa ja kuumasti porottava aurinko saa hien valumaan selkää pitkin. Aamukymmeneen mennessä keto on niitetty.
– Tämä on naisten niittämää niittyä, Helsingistä talkoolaiseksi saapunut Ulla Veirto huomauttaa ja kertoo, että luonnonsuojeluyhdistyksissä tekijöinä on usein keski-ikäisiä ja sitä vanhempia naisia.
– Ainakin Helsingissä nuoret haluavat liittyä enemmän äksöniä sisältäviin ryhmiin. Meille sopii tällainen rauhallisempi tekeminen, hän naurahtaa.
Palauttavaa työtä
Nuorta ikäpolvea kaipaillaan mukaan moneenkin yhdistystoimintaan. Myös perinnemaisematöihin heidät toivotetaan lämpimästi tervetulleiksi. Moni nuori talkoolainen on kulkenut perheensä mukana töissä pienestä asti, jolloin kipinä omaan tekemiseen on saatu sytytettyä. Yksi heistä on 23-vuotias Lilja Helenius , joka on ollut mukana Askalassa 5-vuotiaasta asti. Edes armeija ei pitänyt nuorta naista poissa peltotöistä.
– Kävit silloin käskyttämässä meitä muita, Rauno Tuomikoski nauraa muistellen menneitä vuosia.
Askalassa leirin nuorin on kuitenkin Kangasalta Paimioon saapunut 18-vuotias Julia Vesa, joka teitittelee meitä muita kohteliaasti puhuessaan. Hän kertoo motivaatiolleen kaksi syytä: luonnonsuojelun ja matkustuksen.
– Vaarini toimi aikoinaan Helsingissä luonnonsuojeluyhdistyksessä ja halusin jatkaa sitä perinnettä, Vesa kertoo.
Lukiolaiselle ketoleiri toimii myös hengähdystaukona opiskelusta, sillä hän valmistautuu parhaillaan syksyn ylioppilaskirjoituksiin. Leiri on tähän mennessä ollut odotusten mukainen ja Vesa on nauttinut työnteosta. Käsillä tekemisen palauttavaa voimaa kehuu moni muukin talkoolainen.
– Tämä on täysin erilaista hommaa kuin arjessa tehdään. Sen vuoksi tämän on hyvää lomapuuhaa, Otso Helenius kiteyttää.
Kaunis maisema kiehtoo
Ansaitun tauon jälkeen aloitamme haravoimaan edellisinä päivinä niitettyä heinää kasoihin. Tähän työvaiheeseen en sentään tarvitse opastusta, mutta pitkien korsien kasaaminen on raskasta. Otso Helenius käy pystyttämässä heinäseipäät ja opettaa meille, miten seipääseen tehdään aloitussolmu. Hän kietoo pienen kasan pitkiä heiniä kerälle ja vetää sen solmuun seipään läpi kulkevan välitapin päälle. Tämä estää heiniä valumasta maahan asti.
Alamme keihästää haravoimaamme kasvustoa heinähangoilla ja heittelemme sitä seipään päälle. Työn ohessa juttelen Espoosta talkoolaiseksi saapuneen Riikka-Maija Pihlajan kanssa. Häntä työssä kiehtoo luontoarvojen lisäksi kauneus.
– Tässä näkyy ihmisen käden jälki, ja tämä paikka on uskomattoman kaunis. On hienoa nähdä tällaista maisemaa ja kokea ihmisten yhteistoimintaa. Ei pääkaupunkiseudulla ole vastaavanlaisia paikkoja, arkkitehtina työskentelevä Pihlaja sanoo.
Pihlaja ei ole mielipiteensä kanssa yksin. Paimionjokilaakso haluttaisiin nimetä valtakunnallisesti arvokkaaksi maisemanhoitoalueeksi. Sellaisia Suomessa on alta kymmenen ja Varsinais-Suomessa ei vielä ainuttakaan. Maisemanhoitoalueet vaalivat maaseutumaisemien kulttuuri- ja luontoarvoja, eli juuri niitä samoja arvoja, joita yritämme leirin hengessä säilyttää.
Viimeistelemme juuri kolmatta seivästä, kun Rauno Tuomikoski käy huikkamassa lounaan olevan valmiin. On vasta puolipäivä, mutta kelloni piippaa päivän aktiivisuustavoitteen tulleen täyteen matkalla ruokapöytään. Olo on väsynyt, mutta into jatkaa töitä lyö sen laudalta. Tuntuu hiukan haikealta jättää leiriläiset jatkamaan urakkaansa ja suunnata toimitukseen kirjoittamaan omista kokemuksistaan.
– Ensi vuonna suunnittelet loman siten, että tulet tänne, Helenius vinkkaa nauraen, kun heilutan kaikille heipat ja kiitän kokemuksesta.
Ei huono ajatus ollenkaan.
