Kunnallislehti on penkonut kesän aikana tietoja Mäntyrinteen tanssilavan palosta Paimion Motellinmäellä 28. lokakuuta 1988. Syy tanssilavan palolle ei ole koskaan virallisesti selvinnyt, joten se aiheutti aikanaan kovastikin huhupuheita.
Aiempi artikkelimme toi toimitukseen jonkin verran yhteydenottoja. Yksi niistä oli Kunnallislehden entiseltä toimittajalta Harri Falckilta, joka kirjoitti muistojutun Mäntyrinteestä kymmenen vuotta palon jälkeen (”Mäntyrinteen muisto ei haalistu koskaan”, KL 5.11.1998). Ainakin kaksi pidempää mielipidekirjoitusta kyseinen juttu kirvoitti, joista toinen oli paimiolaisille tutun poliisin Ismo Mäntylän muistelo lavan kosteasta tunnelmasta virkavallan näkökulmasta.
Itse lehtijuttuun haastateltiin palopäällikkö Matti Pajalaa, joka piti tanssilavan todennäköisenä syttymissyynä lämmityslaitteitta. ”Yritimme kaikin keinoin suojella kanttiinirakennusta ja lipunmyyntikojua. Lavan säästämiseksi emme voineet tehdä yhtään mitään”, hän muisteli jutussa.
Rikospaikkatutkija ei sulje pois mitään
Tavoitimme eläköityneen rikosteknisen tutkijan Vesa Suomisen, joka oli Mäntyrinteellä tutkimassa paloa. Vanhemman polven paimiolaiset saattavat muistaa Suomisen Paimion poliisista, jossa hän työskenteli vuosina 1977–1978 ennen siirtymistään Turun poliisilaitoksen Varsinais-Suomen tekniseen rikostutkimuskeskukseen.
Palopaikalla käynyt tutkija kertoo, että lämpöpuhaltimen osuminen verhoon oli spekulaatiota, kuten kaikki muukin.
– Me ei pidetty tuhopolttoa lähtökohtana ainakaan. En muista, että selkästi olisi ollut näyttöä siihen. Ei siellä ollut mitään tutkittavaa. Mutta eihän tahallaan sytyttämistä voida koskaan poissulkea.
Niin Suominen ei tee myöskään palon mahdollisesta liittymisestä Piia Ristikankareen katoamiseen. Ristikankare katosi kotoaan Piikkiöstä kolme viikkoa ennen Mäntyrinteen paloa. Yhdessä poliisin tutkintalinjassa on epäilty Motellimäellä pyörineen paimiolaismiesten porukan liittyvän jotenkin katoamiseen.
– En muista, että olisi silloin ollut puhetta Ristikankareesta. Mutta sitä ei ole tapahtunut, että palon mukana olisi ruumis palanut, Suominen kertoo.
Nykyisin poliisin tekninen tutkimus on kehittynyt, mutta totaalisessa palossa ei edelleenkään ole paljon tehtävissä.
– Silloin DNA-tutkimus oli vasta alkuvaiheessa. DNA-jäljet häviävät tulipalossa, mutta jos ruumis löytyisi, siitä jää aina jälki. Sellainen, mikä hävittäisi kaiken, ei ole normaali tulipalo.
Tuttu paimiolainen lipunmyyjänä
Paimion kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mikko Lindberg työskenteli nuoruudessaan Mäntyrinteellä kymmenen vuoden ajan. Hän aloitti aikanaan 15-vuotiaana lipunmyynnissä, ja toimi sittemmin myös vartijana ja talkoomyyjänä. Lindberg muistaa paljonkin Mäntyrinteen varhaisemmasta historiasta, jolloin Suomen ykkösartistit esiintyivät lavalla.
– Se oli yksi maakunnan merkittävimpiä tanssilavoja 1970-luvulla. Sitten talkooväki rupesi vähenemään, kun ei enää pidetty talkooharjakaisia.
Palon aikaan Lindberg ei ollut enää töissä Mäntyrinteellä, mutta lavan omistussuhteet hän muistaa hyvin, kuten Suominenkin.
Raimo Tausan omistuksessa ollutta lavaa pyörittivät Suomisen mukaan tuohon aikaan motellin työntekijät. Itse maa kuului kuitenkin Heikki Heikosen perheelle.
– Tausa oli väliaikaisesti vuokrannut sen, jotta saisi toimintaa jatkettua, Suominen muistelee.
Yrityksistä huolimatta emme tavoittaneet Tausaa kommentoimaan Mäntyrinteen asioita.
– Sitähän tietenkin kaikenlaista spekuloidaan. Uskon, että palo on ollut vahinko tai joku muu (ulkopuolisen tekemä) tuhopoltto. Sinällään oli hämmentävää, että se sai niin pitkään palaa rauhassa kenenkään huomaamatta, Lindberg tuumaa.
– Jos se oli tahallinen sytyttäminen, niin se oli heille iso onnenkantamoinen. Itse kallistun enemmän siihen, että se oli onnettomien sattumien summa.
Korvasiko vakuutus lopulta mitään?
Vanhempi konstaapeli Heikki Partanen silloisesta Paimion poliisista piti paloa ”sarjassa käsittämättömiä ilmiöitä” vuoden 1998 Kunnallislehden haastattelussa. Syytä paloon ei saatu koskaan ihan tarkkaan selville. ”Itse asiassa tutkinta on edelleen vireillä, eihän se juttuna mihinkään vanhene”, hän kommentoi juttuun.
Partanen muisteli myös, kuinka poliisit kuljettivat aikanaan Volgalla päihtyneitä pois paikalta. ”Taisihan siellä joku saada puukostakin, ja peräti kuolla. Ainahan siellä jotain pientä kärhämää oli.” Myös Ismo Mäntylän ja Oka-nimimerkillä kirjoittaneen muistelijan mielipidekirjoituksissa tuodaan esiin, että Mäntyrinteellä juhlittiin rankasti.
Alue oli nuorten suosima hengailupaikka, vaikka järjestettyä toimintaa oli vuosi vuodelta vähemmän. Tanssilavan kannattamattomuus oli ollut iso ongelma jo pitkään. Tästä kerrottiin jo vuoden 1985 Kunnallislehden jutuissa. Paimion Urheilijat ja keskustanuoret yrittivät saada toimintaa kannattavammaksi vuodesta 1984 lähtien onnistumatta siinä kuitenkaan. Edes lavan kunnostaminen ja nuorisoa kosiskelevampi musiikki eivät tehonneet lavakulttuurin hiipuessa. Kunnallislehden saamien tietojen mukaan paikan läheisyydessä oli havaittu viimeisinä aikoina myös huumausaineiden ja hormonien välitystoimintaa.
Paloa edeltävänä iltana torstaina Mäntyrinteellä oli hotelli- ja ravintola-alan juhlat, jotka päättyivät puolilta öin. Tilassa oli käytössä lämpöpuhaltimet. Partanen epäili, että ne olivat jääneet päälle tai tarkistamatta ennen viimeisten juhlijoiden poistumista tilasta.
Palopäällikkö Pajalan mukaan Mäntyrinteen vahingoiksi arvioitiin vuonna 1988 noin 300 000 markkaa. Lava oli vakuutettu.
– Minun mielestäni vakuutus ei korvannut sitä. Muuten muistaisin, että selkeästi olisi osviittaa siihen, että se olisi tahallinen, Vesa Suominen kertoo.
Rikostekniset asiakirjat palosta pitäisi Suomisen mukaan yhä löytyä poliisin arkistoista, mutta syttymissyytä ne eivät valaise yhtään enempää.
Piia Ristikankareen kohtalo kiinnostaa
Kunnallislehti tavoitti tätä juttua varten Teuvo Heikosen, joka omistaa edelleen Motellinmäen maa-alueen. Hän rakensi reilu vuosi palon jälkeen talon lähelle Mäntyrinteen palopaikkaa.
– Minä sen palopaikan siivosin isäni kanssa. Isä asui siinä noin 500 metrin päässä, hän kertoo epäonnen lavasta.
Heikoset saivat vakuutusyhtiöltä korvauksen siivoustyöstä, mutta muista korvauksista hän ei ole tietoinen.
Silloin tällöin Mäntyrinteestä on kyselty Heikoselta.
– Täällä kävi edellisvuonna henkilö kysymässä, saako hän tutkia metallinpaljastimella alueen. Hän kertoi etsivänsä jälkiä Piia Ristikankareesta, kuten farkunnappia. Kyllä annoin hänen mennä. Hän oli kiinnostunut, koska palo tarkalleen tapahtui.
Heikonen itse muistelee, että paloiltana Mäntyrinteellä olisi ollut myös K-kaupan tarjoamat tanssit.
– Mä tykkään, että siitä olisi tarvinnut tehdä samanlainen tila, että ne olisivat maksaneet korvaukset. Tanssilavakulttuuri hiipui sitten muutenkin, niin uutta lavaa ei enää rakennettu.
Kunnallislehden vuoden 1988 uutiskatsauksessa mainittiin, että Mäntyrinteen lava oli saanut uuden yrittäjän nelisen kuukautta ennen paloa. Tuona kesänä Mäntyrinteen hiekkakuoppien vesi alkoi helteissä pilaantua uimakelvottomaksi, joten uinti kiellettiin isoimmissa hiekkakuopissa (KL 29.12.1988). Lavan palo oli viimeinen sinetti monille tappiollisille vuosille.
Mäntyrinteen tarinat taitavat sittenkin haalistua sitä mukaa, kun uudet sukupolvet astuvat vanhojen tanssikenkiin isojen kaupunkien yökerhoissa. Vaikkei totuus toiminnan päättäneestä palosta koskaan selviäisi, saattaa sen arpomiselle olla yhä tilausta.
