Kuka nyt pennejään levittelisi talousahdingossa, jossa kannattaa ennemmin laittaa rahahanat kiinni? Ajatuskulku on looginen ja kukkaroaan tonkivalle kuluttajalle varsin ymmärrettävä. Tosiasiassa kukkaron nyörit pitäisi nyt avata, mikäli tilipussissa on yhtään ylimääräistä sisältöä.
Uutisista tuttu surullisen kuuluisa talous”kasvu” ei lähde nousuun niin kauan, kun kuluttajilla ei ole uskoa tulevaan. Tulevaisuususko tarkoittaa valopilkun maailmassa näkemisen lisäksi sitä, että on halua investoida ja käyttää rahaa palveluihin. Se onkin ensisijainen kohde euroille, eikä niinkään kiinalainen pikamuoti – toivottavasti.
Suomalaiset makuuttavat yhä rahojaan käyttötilillä, vaikka yhä suositumpi sijoittaminen rahastoihin ja osakkeisiin olisi järkevämpää. Inflaatio syö käyttötiliä kuin hiiri juustoa. Aika monella työssä käyvällä on tilillään reilusti enemmän rahaa kuin kolmen kuukauden puskurin verran. Silti rahaa ei käytetä. Ei uskalleta pätkätöiden ja vakavan sairastumisen riskissä. Toisaalta yli neljäsosalla suomalaisista ei ole minkäänlaista puskuria, vaan on elettävä kädestä suuhun. Tyhjästä on paha nyhjäistä, mutta oman talouden hoito on myös taitolaji.
Siksi ihmettelinkin, että he, joilla olisi kyky tässä nollakasvussa kuluttaa menettämättä välittömästi omaisuuttaan, eivät tee niin. Instagram on täynnä tilejä, joissa hyvätuloiset tai ainakin keskiluokkaiset palkansaajat ovat tehneet säästämisestä taiteenlajin. Ei siinä mitään, onhan se suomalaisille ikiaikainen hyve. Mutta taloudelle se on pahinta myrkkyä, että he eivät käytä rahaa, jotka voisivat näin tehdä. Vaikka on ehdottoman kannatettavaa poimia marjat ilmaiseksi metsästä pois mätänemästä, voisiko osan tuloista käyttää vaikka pienyrittäjän tai ravintoloitsijan tukemiseen? Ei kai tämä ole turhaa ja vastuutonta kuluttamista?
Tässä asumisen ja rakentamisen laajajakelussa monen juttumme keskiöstä löytyy raha. Sakkaava talous. Omalta osaltamme voimme varmasti kaikki kantaa kortemme kekoon, jos niitä ylimääräisiä korsia riittää. Jos taas ei, autetaan kaveria. Se luo parasta uskoa tulevaisuuteen, että välitämme toisistamme, kun maailmalle emme kuitenkaan voi mitään.
