PAIMIO
Paimionjokilaakson vehreä maalaismaisema avautuu komeana eteen, vaikkei itse jokea Hahkapyölin kantatilan korkeuksista näykään. Historiaa huokuvalle kukkulalle on aikanaan rakennettu yhä harvinaistuva kaksikerroksinen luhtiaitta, joka kätkee sisäänsä aarteita suomalaisesta talonpoikaiskulttuurista.
– Isovanhemmat ovat olleet kaukaa viisaita, että he ovat kaiken säilyttäneet, suoraan alenevassa polvessa Hahkapyölin tilalla asustava Elisa Heimo kertoo.
Isä Jarmo Heimo on tyttären kuratoimasta kokoelmasta yhtä innoissaan. Jokaisen esineen käyttötarkoitus on myös tiedossa siviiliammatiltaan arkkitehdilla, joka on työskennellyt maanviljelijänäkin parisenkymmentä vuotta.
– Mitään ei ole tuotu tänne. Täällä on ehkä 500 esinettä, Heimo esittelee kylvökonetta ja teräsvahvistettuja lapioita kenties edellisvuosisadalta.
Ne ovat yhä käyttökelpoisia. Heimo kertoo omasta verstaastaankin löytyvän yhtä vanhoja työkaluja. Ennen korjattiin kaikki, mikä oli vähänkään korjattavissa, isä ja tytär keskustelevat Talonpoikaiskulttuurisäätiön asiamies Maija Mäen kanssa. Hän on mukana ihastelemassa luhtiaitan kokoelmaa, joka on valtakunnallisesti merkittävä.
– Se on ainutlaatuista, että tämä kaikki on tältä tilalta. On olemassa muitakin kokoelmia, mutta esineet on haalittu ympäriltä, Mäki toteaa.
Jarmo Heimo kuuluu itsekin Talonpoikaiskulttuurisäätiöön, joka perustettiin vuonna 1938. Se on jakanut Hahkapyölin tilalle tunnustuksen talonpoikaiskulttuurin vaalimisesta jo vuonna 1968. Niitä on jaettu nelisensataa koko Suomeen säätiön toiminta-aikana, joten ihan joka tilalle niitä ei ole myönnetty. Kun mietitään pientilojen määrää Suomessa vielä ennen 1990-lukua, on kyse harvinaislaatuisesta kunnianosoituksesta.
– Joka ikinen esine ja hirsi on pesty, tilan emäntä Eija Heimo saapuu kahvinkeittopuuhista kertomaan.
– Minä olen ollut siivooja, Jarmo rakentaja ja Elisa kuraattori, hän nauraa.
Paimion juhlavuosisadan kunniaksi on museo pistetty kuntoon jopa hammasharjalla jynssäten. Vielä vuosituhannen vaihteessa tilalla kävi paljonkin koululaisia hämmästelemässä maanviljelykalustoa menneisyydestä. Hahkapyölin talonpoikaismuseota myös mainostettiin silloin aktiivisemmin lehdissä.
– Silloin talonpoikaiskulttuuri oli vähän nosteessa, ja nyt se on taas, Eija Heimo iloitsee.
Omavaraisuudesta sivutoimiseen viljelyyn
Aittaan naulatun kyltin alta löytyy toinenkin plakaatti, puutarhakilpailun palkinto vuodelta 1977. Jarmo Heimon äiti rakasti puutarhanhoitoa. Hänen nuoruusvuosinaan tilalta saatiin myös puuvillaa, josta on tehty ”mankelpuorin” seinällä roikkuva paita. Pellolta vaatteeksi -taulu kertoo, kuinka omavaraisia maatilat aikanaan olivat.
Nyt kaikki Hahkapyölin asukkaat ovat tehneet virkatyötä tai toimivat yrittäjinä, joissa on mahdollisuus työskennellä tilalta käsin. Pääelinkeinona maanviljely vaatisi nykyään aivan toisenlaiset resurssit. Edelleen Jarmo Heimon serkku viljelee peltoja vuokraviljelijänä. Se lienee suomalaisen maanviljelyn tyypillinen tarina.
– Tämän kokoinen tila oli 1980-luvun lopulla suhteellisen iso tila, se antoi toimeentulon. Aika nopeasti tilanne muuttui niin, että tämä on nyt auttamatta liian pieni. Ei ole mahdollista koneistaa, tarvittaisiin ainakin 200 hehtaaria lisäalaa. Mutta asuinpaikkana tämä on aivan loistava, Heimo ylistää.
Tuvassa hän esittelee isoisänsä maatalouskalentereita 1920-luvulta. Sellaisia hän on itsekin käyttänyt, mutta se lienee harvinaista, että kaikki on systemaattisesti tallessa näin pitkältä ajalta. Heimot keskustelevat niiden mahdollisesta digitoinnista Mäen kanssa. Jo lyhyessä selailuajassa varmistuu, millainen läpileikkaus niistä löytyy maatalousarkea, kulttuurihistoriaa ja henkilökohtaista elämää.
Turussa käytiin tilalta usein, eikä se toki ollut ihme, sillä maatilan tuotteita myytiin kauppatorilla. Jokaiselle päivälle merkittyjen viljelytöiden lisäksi kalenterit sisältävät myös vihille menon ja muut merkkipäivät. Myös vapaa-ajan ilottelua ja musisointia kuului Hahkapyölin elämään, jossa rengit ja piiat nukkuivat kahdeksanhuoneisen luhtiaitan ylisillä.
– Isoisäni Vilho Hahkapyöli soitti haitaria nuorena miehenä ennen naimisiinmenoa, Jarmo Heimo esittelee kauniisti taiteiltua soitinta.
Isoisän aikana tila myös sähköistettiin. Heimo on kuullut, että sähköt vedettiin hyvin nopeasti Hahkapyöliin, kun sähkövoimala 1920-luvulla rakennettiin. Tilalla viljeltiin päätoimisesti maata 1960-luvulle asti, jolloin eläinten pidosta luovuttiin. Sivutoimisesti maanviljelyä on jatkettu siitä lähtien.
Suvun perinnön vaaliminen ja asuminen tilalla ei missään nimessä tunnu velvollisuudelta, vaikka elämäntapa on kokonaisvaltainen.
– Kyllä se on meille etuoikeus. Joskus on ollut isoja sukuriitoja, mutta ei meillä ainakaan ole ollut. Hyvät suhteet ovat olleet jokaisella, Jarmo Heimo hymyilee.
Rattoisaa yhteisasumista perinteitä vaalien
Heimot taitavat kulkea myös tulevaisuuden trendin aallonharjalla, sillä perinteen mukaisesti he asuvat kahden sukupolven voimin samassa talossa.
– Tämä on neljän aikuisen yhteiskäytössä. Ei ole mitään ongelmaa. Jos haluaa omaa rauhaa, niin pistää oven kiinni, Eija Heimo nauraa.
Nyt sen takaa käydään tervehtimässä koiraa, joka haistanee houkuttelevan pullatarjoilun.
Pullataikinan vaivaamiseenkin löytyy Hahkapyölin aitan ”jauhopuorista” oma tiinunsa, sekä jokaiselle jauhotyypille oma laarinsa. 1940-luvulla valmistuneen päärakennuksen leivinuunissa on vielä paistettu ruisleipiä, jotka ripustettiin kattoon kuivumaan.
– Kaksi kertaa vuodessa tehtiin ja kuivattiin ruisleipää, se oli kova työ, Elisa Heimo kertoo.
Myös työkalujen käyttö vaati aivan toisenlaista lihasvoimaa kuin nykyään. Yleinen purukaluston kehno kunto oli kuitenkin huomioitu, sillä pitihän hampaattomienkin saada nauttia ruisleivästä. Sitä varten kehitettiin leipähöylä, joka on kuin entisajan parmesanhöylä. Sillä ruisleipälastuja siivutettiin keittoon.
Joskus Heimot ovat pohtineet, pitäisikö nimi Hahkapyöli ottaa takaisin käyttöön, mutta nykyinen sukunimi on niin kätevä lausua. Hahkapyöliä saa aina tavata.
– Luultavasti se on peräisin sanasta Hackaböle, eli uuden pellon raivausalue. Vuodesta 1687 lähtien on täällä asuttu suoraan alenevassa polvessa, Jarmo Heimo kertoo.
Paimionjokilaakson asutus on paljon sitä vanhempaa, vieden esihistoriaan saakka. Ensimmäinen maininta tilasta löytyy 1400-luvulta, muttei ole mahdotonta, että se on ollut olemassa jo 1200-luvulla.
– Olemme hankkineet juuri metallinpaljastimen, Eija Heimo nauraa.
Vielä sitä ei ole käytetty, mutta piippauksen aihetta seudulla varmasti riittää.
Talonpoikaiskulttuuri kertoo myös kaupunkilaisista
On aika kiittää Hahkapyölin asukkaita vieraanvaraisuudesta ja ainutlaatuisen talonpoikaishistorian vaalimisesta. Mäen mukaan luhtiaitan kunnossa pysyminen ja kokoelman ylläpitäminen vaativat paljon resursseja, ja yleensä myös asumista paikan päällä. On oltava intohimo asiaa kohtaan.
Sitä voi käydä aistimassa tulevana sunnuntaina, jolloin Hahkapyölin talonpoikaismuseota pidetään avoinna. Muinakin aikoina tilalle saa tulla vierailulle erikseen sovittaessa. Jos Mäeltä kysyy, kannattaa kaupunkilaisenkin tuntea juurensa.
– Olemme säätiönä kiinnostuneet myös siitä, miten talonpoikaiskulttuuri näkyy nykyajassa. Kaikella on juurensa talonpoikaiskulttuurissa. Kaupungissakin pyritään usein elämään niiden arvojen mukaisesti. Se, että pyritään omavaraisuuteen, korjataan vaatteita, ja niin edelleen. Vaikka menisi rikki, voidaan käyttää materiaali uudestaan. Se on kaikki peräisin talonpoikaiskulttuurista, Mäki toteaa.
Hahkapyölin perinnön jatkajille kyse on vielä henkilökohtaisemmasta, sukupolvien jatkumosta.
– Kun kulkee pellolla, ja tietää, että isoisä on kulkenut samoja reittejä, onhan se hieno tunne, Elisa Heimo kertoo.
– Tämä on sitä kerrostumaa. Jos miettii, miten Paimio on syntynyt, se on täällä, isä-Jarmo katsoo maisemaa.
Hahkapyölin talonpoikaismuseo avoinna sunnuntaina 13. heinäkuuta kello 12–16, Hahkapyölintie 79, Paimio.
